Joskus kuulin jonkun viisaan sanovan, että kenellekään ei anneta enemmän kuin hän kestää. Viime päivinä olen joutunut miettimään, kuinka viisas tämä ihminen tosiasiassa onkaan.
.
Vuosi takaperin istuin oikeudessa, syytettynä oli opettajani seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Hän sai tuomion.

En voi olla miettimättä, kuinka tämä vaikuttaa minuun?

Suhteeni eivät koskaan ole kestäneet, kun touhu menee liian läheiseksi, vihellän pelin poikki ja otan etäisyyttä. Miehet ovat kiinnostavia niin kauan, kun he eivät ole saatavissa. Kun vihreä valo palaa, menetän kaiken mielenkiintoni. Viimeistään sunnutai-aamuna valon langetessa ikkunoista kerron että tää oli tässä. Viimevuotisten tapahtumien valossa en kuitenkaan voi nyt edes kuvitella päästäväni ketään niin lähelle, että minua voisi satuttaa - edes henkisellä tasolla. Minua pidetään jääkuningattarena, jolle ei kelpaa kukaan, jolle kukaan ei ole tarpeeksi hyvä. Mutta kukaan ei voi ymmärtää, miksi.
 Ehkä mä en ole valikoiva, ehkä mä en luota. Ehkä mä pelkään.

Silti mä haluaisin luottaa.

Pahasta mielestäni saan osalti kiittää paljon puhuttua mediaa, joka repii auki kaikki haavat. Soittopyyntöjä tulee paljon,vieläkin. Mutta onko se oikea tapa käydä tällaista asiaa läpi? Helpottaako se, että kaikki tietää kuka teki, mitä teki, kenelle ja milloin? Ei ainakaan mua. En kaipaa enää yhtään osoittavaa sormea, ja kuiskauksia "toi on se tyttö.." Ehkä siksi tuntui viisaalta muuttaa monen sadan kilometrin päähän, jossa kaiken saattoi aloittaa alusta.

Itseni takia en halua julkisessa blogissa puhua tapahtuman yksityiskohdista, nekin kuitenkin ovat osin kuin tv-sarjoista. Uskomatonta mutta totta.

Tätä lukiessaan moni miettii, miksi kirjoitan tällaista julkisesti kaikkien luettavaksi. Kysymykseen en osaa vastata itsekään täysin. Tuntuu, että ajatusten purkaminen päästä sanoiksi helpottaa. Toisaalta tämä on kuin tapa puhua, ilman että kukaan vastaa jotain, mitä ei halua kuulla. Tapa puhua ilman sääliviä katseita ja itkuun pillahtavia ystäviä, jotka ei kuitenkaan oikesti tiedä, miltä tuntuu, vaikka niinhän ne kaikki sanoo..

Kaikesta huolimatta mä olen vahva ihminen, tälläiset tapahtumat eivät koskaan unohdu - mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Asiat on selvitettävä itsensä kanssa, ehkä tämä on minulle yksi tapa tehdä se.

Päivä kerrallaan, vuosi vuodelta. Kyllä mustakin tulee vielä oikeasti onnellinen.

..Ja jonain päivänä mä opin luottamaan. Ehkä jopa rakastamaan.

Muutaman neuvoa antavan jälkeen mieleeni heräsi kysymyksiä, jotka pursuavat yli pääni. Voiko saippuasarjat ja elämä sekoittua, elämmekö kuin saippuasarjoissa, vai onko saippuasarjat tehty tavallisten ihmisten tavallisten kokemusten perusteella?
  Liian usein huomaan elämäni olevan kuin suoraan Salattujen elämien, kauniiden ja rohkeiden, päivien viemän, Sinkkuelämän, Bridget Jonesin käsikirjoituksista. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta ehkä edes joku ymmärsi mitä haen.
 Esimerkkejä voin kirjoittaa joka päivälle vaikka kuinka. Itseäni jo lähinnä huvittaa. Mietin mielessäni, katsonko liikaa televisiota, ja käyttäydyn sieltä alitajuntaani jäävän mallin mukaan, vai onko joku oikeasti käynyt sarjoissa esitettyjä asioita läpi, ja huomannut että - hei, tämähän myy.
 Tällä hetkellä oloni on kuin Bridget Jonesilla, laihdutuskuuri oli ja meni. Tahto oli kova mutta ruoka vain on liian hyvää. Satunnaiset poikaystävät nauravat mummomallisille Sloggi-alushousuille, jotka vain ovat niin mukavat eivätkä purista... Syynä tällaisille alushousuvalinnoille voi tosin olla myös se, että viimeisimmästä pyykkipäivästä on jo vierähtänyt tovi.
 Samalla tunnen itseni myös Ulla Taalasmaaksi, nukkumaan mennessäni kuuntelen naapuriani, jolla on krooninen ripuli, tupakkayskä ja satunnaisia miehiä, jotka yöaikaan eivät epäröi ilmaista kovaan ääneen, kuinka hyvää seksi on. Heti aamulla ulko oven käydessä olen ikkunassa katsomassa, millaisen miehen naapurini onkaan tällä kertaa kellistänyt.
  Ei, en ole katkera. Pieni kateus iskee öisin, kun puristan käsiäni korvieni ympäri, ja hamuan kahdennukuttavaa untuvapeittoani, jonka alla on vain yksi jalkapari. Aamulla tunne kuitenkin katoaa, kun huomaan kuinka humalan hälvettyä miehet juoksevat toinen toistaan kovempaa lähimmälle bussipysäkille.
  Sitten ihmetellään että miksei se soita.
 Jos mietitään tätä ilman saippuasarjojen hahmoja, voisin silti olla itse sellainen. Kukapa ei?  Elämään mahtuu aina sydänsurua, riitoja, iloa, surua, pettämistä, epäluuloa, onnistumisen kokemuksia ja päiviä, jolloin toivoisi ettei olisi koskaan sängystä noussutkaan. Lisätään siihen Sarah Jessica Parker tai vaikkapa Minna Koskela ja Heli Sutela - show on valmis.