Joskus kuulin jonkun viisaan sanovan, että kenellekään ei anneta enemmän kuin hän kestää. Viime päivinä olen joutunut miettimään, kuinka viisas tämä ihminen tosiasiassa onkaan.
.
Vuosi takaperin istuin oikeudessa, syytettynä oli opettajani seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Hän sai tuomion.

En voi olla miettimättä, kuinka tämä vaikuttaa minuun?

Suhteeni eivät koskaan ole kestäneet, kun touhu menee liian läheiseksi, vihellän pelin poikki ja otan etäisyyttä. Miehet ovat kiinnostavia niin kauan, kun he eivät ole saatavissa. Kun vihreä valo palaa, menetän kaiken mielenkiintoni. Viimeistään sunnutai-aamuna valon langetessa ikkunoista kerron että tää oli tässä. Viimevuotisten tapahtumien valossa en kuitenkaan voi nyt edes kuvitella päästäväni ketään niin lähelle, että minua voisi satuttaa - edes henkisellä tasolla. Minua pidetään jääkuningattarena, jolle ei kelpaa kukaan, jolle kukaan ei ole tarpeeksi hyvä. Mutta kukaan ei voi ymmärtää, miksi.
 Ehkä mä en ole valikoiva, ehkä mä en luota. Ehkä mä pelkään.

Silti mä haluaisin luottaa.

Pahasta mielestäni saan osalti kiittää paljon puhuttua mediaa, joka repii auki kaikki haavat. Soittopyyntöjä tulee paljon,vieläkin. Mutta onko se oikea tapa käydä tällaista asiaa läpi? Helpottaako se, että kaikki tietää kuka teki, mitä teki, kenelle ja milloin? Ei ainakaan mua. En kaipaa enää yhtään osoittavaa sormea, ja kuiskauksia "toi on se tyttö.." Ehkä siksi tuntui viisaalta muuttaa monen sadan kilometrin päähän, jossa kaiken saattoi aloittaa alusta.

Itseni takia en halua julkisessa blogissa puhua tapahtuman yksityiskohdista, nekin kuitenkin ovat osin kuin tv-sarjoista. Uskomatonta mutta totta.

Tätä lukiessaan moni miettii, miksi kirjoitan tällaista julkisesti kaikkien luettavaksi. Kysymykseen en osaa vastata itsekään täysin. Tuntuu, että ajatusten purkaminen päästä sanoiksi helpottaa. Toisaalta tämä on kuin tapa puhua, ilman että kukaan vastaa jotain, mitä ei halua kuulla. Tapa puhua ilman sääliviä katseita ja itkuun pillahtavia ystäviä, jotka ei kuitenkaan oikesti tiedä, miltä tuntuu, vaikka niinhän ne kaikki sanoo..

Kaikesta huolimatta mä olen vahva ihminen, tälläiset tapahtumat eivät koskaan unohdu - mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Asiat on selvitettävä itsensä kanssa, ehkä tämä on minulle yksi tapa tehdä se.

Päivä kerrallaan, vuosi vuodelta. Kyllä mustakin tulee vielä oikeasti onnellinen.

..Ja jonain päivänä mä opin luottamaan. Ehkä jopa rakastamaan.